Oman elämän historiaa

Torstaina tein sen mitä olin suunnitellut jo pitkään. Menin kohtaamaan vanhat traumani. Littoisten päiväkodissa oli 70-vuotisjuhlat. Olin yhden toimintakauden tuossa päiväkodissa hoidossa vuonna -64. Muistan tuolta ajalta vain pakkonukkumisen, pakkosyömisen ja kylmän nihkeät aikuiset. Ainoa mukava muisto oli nukketeatteri.

Kyse ei ole ainoastaan huonoista muistoista vaan asioista joista jäi trauma. En pysty vieläkään syömään hernekeittoa, koska tuona kaameana vuotena jouduin pakkosyöttämisen uhriksi. Minä olin sellainen pullea ”hyvinsyövä” pikkupoika, jolla oli äitiä ikävä aamusta iltaan. Ryhmät olivat suuria noin 30 lasta. Kuri ja järjestys olivat tärkeintä mitä päivähoito voi tuolloin tarjota. Minä, perheen ainoa lapsi, joka oli elänyt rauhallista kotielämää ensimmäiset 3-vuotta, oli aivan hukassa isossa päiväkodissa.

   

 Tuona dramaattisena päivänä olin tulossa kipeäksi ja ruoka ei oikein maistunut. Ruokaahan ei voinut jättää, vaan (pitkänokkainen) Maija-täti otti niskasta kiinni ja syötti lusikalla suuhun. Oksensin koko illan sitä hernekeittoa. Vieläkin pelkkä hernekeiton haju saa minut voimaan pahoin.

On kaamea ajatus jos joku Mukulaxin lapsista ajattelisi päiväkoti ja esikouluvuosistaan kuten minä omistani. Päiväkodin täytyy olla paikka jonne on kiva tulla, jossa on turvallisia aikuisia. Haluaisin, että lapset muistaisivat päiväkodin paikkana, jossa voi leikkiä huikeita leikkejä sellaisessa ryhmässä, johon kokee kuuluvansa eikä kukaan kiusaa. Aikuiset ovat saatavilla kun niitä tarvitaan.

Oma päiväkoti muistoni on ollut ohjenuorani. Mitä jäi puuttumaan? Ei ollut turvallisuutta, ei läheisyyttä. Se hyvä minkä muistin oli elämys.

Teemme kaikkemme työkavereideni kanssa, jotta tämä tärkeä aika ihmisen elämässä olisi onnistunut ja antaisi mahdollisuuden lapsen kasvaa luovassa ja turvallisessa ympäristössä.